Ihmisiä, hirviöitä ja muita lajeja

Zombie ei ole elävä eikä kuollut - se asettuu elämän ja kuoleman väliselle harmaalle vyöhykkeelle, bio- ja nekropolitiikan välimaastoon. Zombeissa kulminoituvatkin sosiaalisen yhteisön kollektiiviset pelot ja ahdistuksen aiheet. Etsiessään elävää ihmislihaa zombiet herättävät pelon tartunnoista, taudeista ja kuolemasta – ja ennen kaikkea kontrollin menettämisestä. Zombie-maailmanlopussa onkin kysymys ennen kaikkea poikkeustilasta: normaalielämän logiikan murentumisesta tai katoamisesta kokonaan.

Alexander Weheliyen termi paljas elämä (bare life) kuvaakin osuvasti tätä välitilaa. Zombiet eivät ole ihmisiä eivätkä toisaalta myöskään ole olematta ihmisiä, ja haastavat siksi niitä käsitystapoja, joiden valossa ihmisen on nähty määrittävän suhteensa Toisiin. Zombiet edustavatkin ihmisyyden kategoriaa, joka ei mahdu länsimaiseen käsityskehykseen ihmisestä. Samalla kyseenalaistuvat myös tavat hahmottaa post-humaania maailmaa, jossa länsimainen mies esitetään edelleen kaiken inhimillisen ja humaanin kulminoitumispisteenä. Tätä inhimillisyyden ja humaaniuden kulminoitumaa on suojeltu länsimaisen hegemonisen tiedon kohteena. Sekä mustuus (blackness) että naiseus on epähumanisoitu kategorian ulkopuolelle. Jakolinjan toiselle puolelle joutuneet eivät ole ihmisiä, mutta eivät myöskään ei-ihmisiä, vaan asettuvat elävien kuolleiden ja kuolleiden elävien harmaalle vyöhykkeelle aivan kuten zombietkin.  Ne, jotka eivät tätä hegemonista ruumiillistumaa edusta, eivät koskaan täysin istu modernin poliittisen järjestyksen logiikan piiriin.

Hirviöt ovat aina määritelleet yhteisön rajoja länsimaisessa mielikuvituksessa. Antiikin Kreikassa kentaurit ja amatsoonit muodostivat rajat keskitetyn poliksen ympärille. Polis oli miesten hallintoaluetta, ja kentaurit ja amatsoonit uhmasivat heteronormatiivisen avioliiton ja maskuliinisen, soturillisen puhtauden käsitettä eläimellisyydellään ja feminiinisyydellään. Varhaisessa Ranskassa Haraway taas mainitsee hermafrodiittien (nykyään puhuttaisiin interseksuaaleista) ilmentäneen ”vääränlaista” ihmisyyttä. Modernin identiteetin perustamiselle onkin ollut oleellista juuri hirviömäiseksi kehystetyn Toisen läsnäolo, johon kollektiiviset, sosiaaliset pelot ja ahdistuksen aiheet on voitu suunnata. Fuusioituminen eläimen (kentauri) ja/tai koneen (kyrborgi) kanssa avaakin Harawayn mukaan tilan feministiselle tieteelle, jossa on tilaa olla muutakin kuin länsimaisen logoksen ruumiillistuma: Mies.

Sukupuolen ja rodun lisäksi problematisoimatta on jäänyt lajillisuuden kysymys; ihmisen asettaminen luomakunnan keskiöön. Ihmisen syrjäyttäminen etuoikeutetulta paikaltaan on kuitenkin jotain, josta on kirjoitettu varsin paljon etenkin feministisen tutkimuksen sekä queer-tutkimuksen piirissä. Harawayn mukaan ihmiskunnan historian tarinan on muututtava; on kerrottava tarinoita, joissa ihminen ei automaattisesti ole tarinan keskiössä. Antroposeeni onkin liian kapea ikkuna todellisuuteen. Ihmisyyden rajat ja koko ihmiskunnan tulevaisuus tulisi radikaalisti määrittää uudelleen. Haraway on puhunut ’pervosta’ (queer) biopolitiikasta ja bioetiikassa, jossa ihmisen tulisi oman rotunsa sisällä tapahtuvan lisääntymisen sijaan muodostaa biologiseen reproduktioon rajoittumattomia sukulaisuussuhteita muihin lajeihin. Haraway esittääkin, että tulevaisuudessa erilaiset ”pervot perheet” voisivat nousta heteronormatiivisen lisääntymiseen perustuvan ydinperhemallin rinnalle.

Nekropolitiikka määrittelee siis sen, keiden elämä on arvokas ja keiden on väistyttävä tai kuoltava, jotta arvokkaaksi määriteltyjä elämiä voidaan pitää olla. Sekä sukupuolisuus, rodullisuus että lajillisuus ovatkin määritelleet bio- ja nekropoliittista sijoittumista. Sukupuolen ja rodullisuuden kysymykset ovat nykyään jo jokseenkin laajasti esillä, mutta lajillisuus puuttuu edelleen valtavirtaisena käsitteenä. Antroposeenille kuvaavaa onkin juuri se, miten lajillisuuden kysymystä ei tulla edes miettineeksi; ihminen asetetaan luomiskertomuksen keskiöön automaattisesti.

Biopolitiiikan rinnalla operoi aina väistämättä nekropolitiikka sekä näiden kahden välinen harmaa välivyöhyke. Hyvinvointivaltiota voidaan pitään biopoliitiikan kulminoitumispisteenä. Hyvinvointivaltion rakentaminen on kuitenkin tapahtunut globaalissa, epätasa-arvoisessa järjestelmässä, jossa pohjoinen hyvinvointi on rakennettu Etelän raaka-aineilla ja ihmistyöllä: ensin orjuudella ja sitten usein epäinhimillisissä oloissa tapahtuvalla työvoimalla. Länsimaiseksi biopoliittiseksi subjektiksi tuleminen on vaatinut sitä, että kokemus on näyttäytynyt toisille sukupuolitettuna ja rodullistettuna ’paljaana elämänä.’ Hyvinvointivaltiossakaan kaikilla ei ole ollut mahdollista kokea tasaveroista subjektipositiota: Suomessa esimerkiksi saamelaiset, romanit ja sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöt eivät ole omanneet samanlaista subjektiutta kuin valtaväestö.

Kun puhutaan lajillisuuden näkökulmasta, on selvää, että ihminen on asettunut itsensä luomiskertomuksen keskiöön. Kaikki muut lajit (paitsi muutamat ihmisen lemmikiksi määrittelemät lajit, kuten koirat ja kissat) ovat auttamatta ikuisia nekropolitiikan kohteita.

Tehotuotantolaitoksissa olevat eläimet ja kolmannen maailman kaivos- sekä tehdastyöläiset elävät nekropolitiikkaa kohti kurottavassa välitilassa, joka mahdollistaa länsimaisen biopoliittisen Itsen.

Lue lisää:

Fishel & Wilcox: Politics of the Living Dead: Race and Exceptionalism in the Apocalypse

Wilcox: Drones, swarms and becoming-insect: feminist utopias and posthuman politics

Haraway - Staying with Trouble: Making Kin in the Chthulucene

Haraway: A Cyborg Manifesto